"Wake me up and let's go, yeah
I'm about to explode"

Nyt soi: Brian McFadden - Demons

Muutoksia on tapahtunut nyt viimeisen viikon ajan aivan liikaa. Aivan liikaa, että minä pystyisin ymmärtämään niitä. Hiukseni ovat nyt räikeänpinkit ja lisäksi vaihdoin luokkaa. Enkä tiedä, hyödyttikö se mitään.
Luokalla kaksi oppilasta viiltelee kesken tunnin opettajan ja kaikkien nähden, ilman mitään syytä. Vain siksi koska heitä huvittaa tehdä niin, he eivät ole masentuneita tai muuten häiriintyneitä. He vain viiltelevät ja esittelevät haavojaan kaikille. Lisäksi luokka taitaa olla vielä asennevammautuneempi mitä edellinen, ainoa hyvä puoli on että ne eivät kiusaa minua. Luultavasti.

Olin kuitenkin jo tottunut niihin entisiin luokkalaisiini, vaikka inhosinkin suurinta osaa koko sydämestäni. Osan kanssa tulin kuitenkin toimeen, mutta mikä minut sai oikeasti vaihtamaan luokkaa? No, minä olen nyt 6C:llä viiltelevien wannabeangstaajien joukkolainen.
En osaa sopeutua minnekkään. En kuulu minnekkään. Missään ei ole minulle paikkaa. Kukaan ei tahdo minua minnekkään.
Minä en ole olemassa. Minä en ole mitään. Minulla ei ole minkäänlaista arvoa, koska tämä kaikki on... unta. Elämä on minun oma uneni, ihmiset ovat... unen henkilöitä, jotka katoavat silloin kuin minä kuolen. He eivät jää kaipaamaan minua, koska heitäkään ei ole olemassa.
Onko millään mitään merkitystä? Ei. Ei ole. Minä vapisen ja tärisen, koska... minä en olekaan tässä.



Tälläistä. Alunperin julkaisin tämän siellä toisella sivullani, ja koska olen unohtanut kirjoittaa tänne, kopioin tämän sitten tänne niin edespäin. :p